kipu.

Miten arvioisit kivun asteikolla 1-10? Sitähän sitä kysellään, ja on minultakin kyselty. Ja siihen on muuten yllättävän vaikeaa vastata. Ainakin jos alkaa miettiä liikaa sitä, että kuinka nyt tämän kivun tässä KOEN. Synnytyksessä sitä viimemmäksi tentattiin, ja siellä en kyllä jaksanut miettiä kuinka koen nyt näitä asioita tässä, vaan heitin jonkun luvun, että kätilö sai vastauksen kysymykseensä. No, en minä nyt ihan summassa lukuja heitellyt, mutta kun jälkeen päin olen lukenut papereitani, niin olisi ehkä voinut vähän isompiakin lukuja antaa. Mutta, se siitä. Kipuni kyllä hoidettiin.
Viimeaikoina olen miettinyt, että miksi pelkään enemmän viisauden hampaiden leikkausta ja siitä seuraavaa kipua, kuin sitä synnytyksen aikaista tai jälkeistä kipua. Niin, tai miksi menetin yöuneni, koska pelkäsin joutuvani keisarinleikkaukseen. Koska ihan totta pelkäsin sitä leikkauksen jälkeistä kipua. Se leikkaus oli ja on jonkinlainen peikko. (kun taas toiset haluavat keisarinleikkauksen, koska pelkäävät sitä normi synnytyksen kipua niin paljon...) Mutta en kyllä muista pelänneeni nielurisaleikkauksen jälkeistä kipua, vaikka taisihan sitä olla aika kipeä, ainakin oli vahvat lääkkeet siihen kipuun. Tiedäpä sitten, tuohon viisauden hampaiden leikkauspelkooni vaikuttaa ainakin mies, jolta ne jo on poistettu ja jonka muistelen olleen melko kipeä toimenpiteen jälkeen. Ja jos mies sanoo, että on kipeä, niin kyllä sen sitten täytyy olla kipeä. Sehän jää nähtäväksi, miten kipeä sitä oikeasti sitten on, mutta se kipu vaan pelottaa hivenen. En epäile, ettenkö siitä selviä. Lääkettä naamaan niin eiköhän se siitä.
Entäpä sitten lapsen kipu. Varsinkin tuommoinen pieni ihminen, joka ei vielä osaa kertoa miten paljon koskee, ja tarvitseeko lääkettä. Meillä on nyt sairasteltu viikon verran, tällä hetkellä oikeastaan enää pikkumiehellä yskä ja ripuli. Ripuli saatiin mitä luultavammin siitä hyvästä, että äiti lääkitsi kipeää poikaa. Mutta onpa aika avuton olo katsoa potalla itkevää lasta, kun tietää ettei siihen mahakipuun nyt ole lääkettä, odotettava vaan että paha tulee pois ja helpottaa. (viime päivinä ei onneksi enää ole maha kipeä, ainoastaan l ö y s ä.)
Sitäpä miettii vaan, että mikä se on pienempi paha, kipeä maha vai kipeä pää, suu ja yleinen huono olo, jota flunssa ja lämpöily aiheuttaa. Että antaako lääkettä ja kärsitään sitten tästä ripulista (kuten nyt kävi, kun tämä oli vasta eka kerta kun näin kävi. lääkettä kyllä on tarvittu aiemminkin) vai eikö anna lääkettä ja valvotaan yöt. No, sepä on seuraavan tautiaallon murhe. Nyt onneksi aletaan olla voiton puolella.

Mutta, nyt en ole minä kipeä, paitsi tarkemmin ajateltuna selkä on, mutta juuri nyt siihen ei siis koske. Ja luultavammin poikaankaan ei koske, nukkuu sikeästi kolmatta tuntia. Ja mies, mies on töissä. Jospa ei ole kipeä sekään :) päästäis jo nauttimaan keväisistä päivistä ulos!

KIITOLLISUUTTA

.. tarkenee taas ulkoilla, ja aurinkokin pilkisti!

.. on saatu olla terveitä

.. mulla on mies, joka imuroidessaan "sieltä täältä" tekee sen kuitenkin tarkemmin kuin minä

.. on maanantai, ja on oikein levännyt olo (kuten viikonlopun jälkeen kuuluukin, kai.)

.. ettei miehen tarvitse joka päivä tehdä 12h päiviä

.. pikku poika osaa nousta pystyyn, mutta sen lisäksi nyt myös laskeutua, kiitos ihan tosiaan!

.. vanhempani ja appivanhempani asuvat alle 10km säteellä (ja kiitos erityisesti, että haluavat olla läsnäolevia ukkeja ja mummoja. luin nimittäin äskettäin ihan toisenlaisistakin ukeista ja mummoista : / )

.. kevät tulee ihan kohta

.. kiitos rakkaista, erityisesti miehestä, joka tekee herkkuja, ja pienestä miehestä, joka juuri heräsi päiväuniltaan :)

kiitos kaikesta.

unihiekan jyväsiä

Pienestä ihmisestä, ja siitä miten hän nukkuu...

Kerroin aiemmin unikoulusta, jota pidimme tuolloin pojan ollessa 8kk. Unikoulu tuolloin käsitti yksin nukahtamaan oppimisen. Ja voi, miten olenkaan ollut kiitollinen, että se tuli pidettyä juuri tuolloin, eikä vaikka viikkoa myöhemmin. Meillä opittiin nousemaan tukea vasten, ja sen jälkeen onkin noustu sitten lähes mitä vasten vain. Myös sitä pinnasängyn laitaa. Mutta onneksi nuori hra oli siis oppinut jo jäämään yksin sänkyynsä, ja meni useampi viikko, ennen kuin keksi nousta ylös huutelemaan myös illalla. Tätä siis tapahtui sängyssä vain päiväunilta herättyä. Unikoulu kuitenkin opetti, että silloin ruvetaan nukkumaan, kun iltahommat on tehty, ja hyvät yöt sanottu. Nimittäin, tuota illalla huutelua tapahtuu korkeintaan kerran illassa, riittää kun käyt laittamassa pojan takaisin pitkälleen, ja sinne simahtaa (koska ei pieni osaa vielä laskeutua itse siitä alas...) Ja on niitäkin iltoja, ettei jaksa enää nousta ollenkaan. 

Sen sijaan päiväunet onkin toinen juttu. Opeteltiin nukahtamaan sinne omaan sänkyyn, koskapa viereen nukuttamisessa tuli se ongelma, että piti sitten kuitenkin nostaa omaan sänkyyn ja varsinkin iltaunilla heräsi siinä vaiheessa. Päiväunille sitten silitellään ja yksinkertaisesti pidetään lasta paikallaan. Nyt, kun poika ymmärtää jo, ettei sieltä sängystä pääse pois, hän pysyy melko hyvin paikallaan ja nukahtaa yleensä hyvin. Toisinaan on sitten melkoista tahtojen taistelua, julma äiti tai isä ei anna konttailla ympäri sänkyä ja nousta välillä pystyyn... siinähän pysyisi ihan vallan hereillä! 

No, nukahtaminen siis onnistuu melkotavalla kivuttomasti ja siitä olen jo ihan tarpeeksi tyytyväinen. Yöt on mitä on... välillä päästään sillä, että laitetaan kerran tutti ja tankataan vähän maitoa kerran. (Itseasiassa en kyllä muista millon viimeksi näin, mutta joskus on päästy, ja ehkä se olisikin ihanteellisin yö.. ei nyt sentään liikoja odoteta :) Yleensä sitä tuttia kyllä laitetaan tunnin-kahden välein, silitellään ja rauhoitellaan, pidellään poikaa jälleen aloillaan. Joskus kuunnellaan pienen pojan elämää pinnasängyssä, miten paljon sängyssä onkaan hommia pimeässäkin: laitetaan tyynyä ja peittoa uuteen järjestykseen, ja noustaan välillä pystyyn varmistamaan, nukkuuko äiti ja isi. No, en kyllä normaalisti anna touhuta mielin määrin yöllä, yöthän ovat nukkumista varten. Mutta aina ei vaan jaksa pitää rimpuilevaa lasta paikallaan klo 02.40. Ja tästä syystä pikku mies nukkuu vielä monesti aamuyön meidän sängyssä (ja tankkailee sitä maitoa vähän useamminkin...), vieressä on helpompi pitää aloillaan, ja siihen nukahtaakin nopsaan. 

Aamulla poika heräilee 06.40-07.45 maattuaan aamuyön poikittain pylly pystyssä, pää painautuneena kylkeeni. Minun tyyny on puoliksi lattialla ja jotenkin tuntuu, että ei jaksaisi nousta. Mutta, mies on lähtenyt töihin, jättäen puolet sängystä tyhjilleen, joten parempi tarttua pikkumiestä ainakin nilkasta, ennenkuin putoaa yöpöydältä löytäneensä raamatun kanssa lattialle. 

Kyllä, elämä on ihanaa. Kahden kunnon kahvikupillisen jälkeen en enää muista monestiko heräsin yöllä. Onko sillä niin väliäkään, kun pikku poika näyttää hyvin levänneeltä, ottaa äitiään kaulasta kiinni ja virnistää niin leveästi, että kaksi pientä hammasta näkyy varsin hyvin :) 

pieni ihminen

Joskus kokee suorastaan välähdyksiä, niin että ihan tosiaan lamppu syttyy. Juu, mullakin aina joskus välähtää.

(yksi ihan OIKEA välähdys oli, kun keksin kahvikuppini äärestä miksei televisiosta kuulu ääntä. Mies tuskaili, että mikä siinä nyt taas on, ja minä vaan heitin noin yks kaks, niks naks että otappa se piuha irti telkkarista, niin jopa alkoi taas kuulua. Ja kyllä, pidin huolen että sain mieheltä ihailua välähdyksestäni ;)

No joo, mutta tänään tyhjensin pikku pojan kanssa pyykki konetta ja siinä toisella silmällä vahdin poikani touhuja ja toisella seurasin, että menee suurin piirtein suoraan ne pyykin narulle. Pikku isäntä touhusi omiaan, tutki lattiakaivon kantta, välillä imeskeli kenkiäni, ja kohta kaatoi vaipparoskiksensa... Totesin, että kyllä, tuo poika on pieni ihminen. Pikku hiljaa pieni ihminen kasvaa isommaksi. Ei hän ole vain poika tai vauva, vaan nimenomaan pieni ihminen. Ajatuskin juoksee nopeammin kuin äidillään... 

Ehkä tätä ahaa elämystäni vahvisti eiliset seurailut, kun pieni ihminen nautti täysin palkein toisten pienten ihmisten seurasta. Meni serkkutytön kanssa piiloon pimeään vaatekomeroon, leikkivät samaa leikkiä kun isommat serkkupojat. Sanoi "tättä" ja serkkutyttö vastasi "hättä". Tanssi ja huusi serkkupoikien videopelin tahtiin, meni ja touhusi, hyvä että edes muisti, että äitikin on mukana. 

Kun sitä osaisikin elää yhtä täysillä joka hetkessä, kuten nuo ihanat pienet ihmiset. Semmoinen välähdys se.

ilmeitä ovenraosta

En enää muistanutkaan, mille se tuntuu kun soitellaan töihin. Kyllä, TÖIHIN.

Ennen kotiäidin uraa olin kuitenkin reilun vuoden työllistettynä, joten sinä aikana ei kyselty juuri, koska ne jotka olisivat kyselleet, tiesivät minun olevan työllistetty. Ja hieman sitä ennen sattui semmoinen hauska väärin käsitys, että minun luultiin olevan töissä viereisessä kaupungissa, joten ei sitten siksi kyselty. (siellä on kyllä töissä toinen aivan saman niminen henkilö, meidät on sotkettu erinäisissä asiayhteyksissä, sama ammatti sotkee hyvin...) Opiskeluaikana nimittäin viikonlopun tai lomakauden lähestyessä puhelin soi melko tiuhaan... (opiskele sairaanhoitajaksi, et ole työtön.)

No joo, mutta nyt olen saanut jo tasan 2 puhelua, ja sitten näitä erinäisiä kyselyitä ja vinkkailuja ja pitkiä katseita neuvolan vastaanottohuoneen oven raosta. Mutta en vaan ole vielä lupautunut töihin. 

Paljon olen puntaroinut ja miettinyt menetänkö mahdollisuuteni, jos joskus pääsisin ihan vakivirkaa hakemaan taas... kyllähän niistä pienemmistä pätkistä vaan sitä kokemusta kertyisi, nimittäin työkokemusta. 

Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, että pikku mies kartuttaa kokemustani parhaiten. Kukaan ei sitä työhaastattelussa kysy, eikä se näy missään todistuksessa, mutta omassa mielessä ja sydämessä tiedän, että äidin pitää vielä olla kotona. Vaikkakin myönnetään, että ukkovarvas vähän vipattaisi sinne työn pariin. Onneksi toinen puolisko tukee kotiäitiuraani, asia on harvinaisen selvä kommentilla "katsotaan niitä töitä sitten syksyllä". (toisessa asiayhteydessä kyllä on mainittu, että jos miehellä "loman" tarve yllättää, ei ole mahdotonta, että se kotona oleva olisi isi. huomaa tuo loma heittomerkeissä...)

Kivallehan se tuntuu, että töissä muistavat vielä. Ja pitävät työtuolia lämpimänä. Toivon kyllä vilpittömästi, että sinne joku sijainen löytyisi, silläkin uhalla, että hän saa sitä oikeaa työkokemusta ;) 

ruumillista rasitusta

Olen päässyt kiinni rakkaan ja rankan harrastuksen pariin jälleen. Ilmat ovat olleet suotuisia HIIHDOLLE. Hiihto jakaa mielipiteitä, siitä joko tykätään tai sitten inhotaan. Näin ainakin oli kouluaikana. Minua siinä on aina sen rasittavuus kiehtonut.
Parasta hiihdossa, kuten lenkkeilyssäkin on personal trainerini -MIES. Syksyllä pyysin miestä mukaan lenkille, koska kaksin se on paljon kivempaa. Ja monesti mies lähtikin, ja joo, lenkin jälkeen vannoin, että ensi kerran menen kyllä yksin... Koskapa lenkin jälkeen oloni oli jokseenkin kaikkensa antanut. Vaikka mies työnsi vaunuja, oli vauhti minulle ilman niitä vaunuja melko vauhdikas ja olihan ne lenkit vähän pidempiä, mitä yksin tuli tehtyä. 
Mutta. Nyt siis on tullut lunta ja Haminamäki kutsui suksille. Viime talvena kyydissä oli vatsansisäinen asukas, joten pysyin aika tasaisella maalla suksineni, pieniä mäkiä piti kavuta, että sai hommaan mielekkyyttä.
Nyt sitten on kivuttu Manin nousu, ja Matiskin nousu. Eilen huokailin viimeisen pitkän nousun alla, että tästä jos selviän hengissä niin hyvä on. (nimittäin oli aika hapokasta, hiihtohauis on surkastunut lumettomana aikana.) Nyt personal trainerini yllätti, ja totesi ettei tämä ole OLLENKAAN pitkä nousu. Hassua, lähdin sisuuntuneena nousemaan (en siis pitänyt kommenttia ollenkaan kuntoani vähättelevänä, mitä se ei ollutkaan) ja mieleeni tuli synnytys. Siinäpä sitten pohdin miksi tuosta miehen kommentista tuli niin elävästi se toukokuinen aamu mieleeni. Siinä tsemppauksessa oli jotakin samaa. Tiesin, että se on ihan totta. Nousu ei ole oikeasti pitkä, ja kyllä, selviän siitä hengissä. (kuten selvisin myös synnytyksestä, ja sekään ei kestänyt enää kauan siitä, kun mies sanoi, että ei tämä enää kauan kestä.) Taito on tsempata vaimoa ruumillisessa rasituksessa. Hiihtämisessä se ylämäen nouseminen on aivan eri juttu kuin lenkillä. Lenkillä mies tietää, että minua kärsii vähän lietsoa kovempaan vauhtiin, siinä jaksaa. Mutta hiihtolenkillä ei kannata yllyttää, koskapa hyytyminen voi olla kohtalokas, ja niinpä sanat on valittava hieman eritavalla.
Mutta hei, se nousu oli tottavie lyhempi kuin muistelin! 
No, sitä ruumillista rasitusta täällä harrastaa myös nuorempi isäntä. Välillä kokeillaan, josko mahaltaan jaksaisi vetää itsensä pystyyn. Toisinaan muistetaan nousta polvilleen, ja sitten otsa punaisena puhistaan ja vedetään niin vimmatusti kroppaa pystyyn ja sitten virnuillaan voiton riemuisena, kun pystyyn vaan päästiin. Ja kohta kokeillaan heittää kädet irti ja vähän huojutaan, ja kops .(jos äidin tai isän syöksy ei joutunut pehmentämään kupsahdusta...)
Ettäpä näin tänä perjantaina.
Mutta niin, vitoselle en ehkä yksin vielä ensi kerralla uskalla lähteä, onneksi mies tykkää hiihtää myös! 

mökkiytyminen

Olen ollut noin 11 kk kotona. Ensin kotirouvana, ja sittemmin kotiäitinä. Kolme viikkoa jäljellä vanhempainvapaata minun nimissä. Pikkumies on 8kk. Tuon kolmen viikon päästä jo lähes 9kk. 

Ja ei, ei ole vielä hoitopaikka hakemukset vetämässä. Sen sijaan hakemus kotihoidon tukeen on vetämässä. Ja päättymispäivämäärä avoin. Ainakin kesän loppuun kotona hoidetaan. Näin on päätetty. (sitä ei ole lukkoon lyöty kuka hoitaa, minä nyt toistaiseksi)

Ai niin. otsikko oli mökkiytyminen ;) Meinasin jo lipsahtaa sivuraiteille puhumaan kotiäitiydestä. Mutta ehkäpä tämä sitäkin koskee kuitenkin... Kotiin jäädessä päätin, etten mökkiydy. Tiesin, että geeneissä kyllä on hivenen semmoista mökkiytymisgeeniä. Ja 11kk aikana olen huomannut, miten sitä onkaan oikeasti helppo jäädä kököttämään tänne lämpimään mökkiin. Varsinkin näin talviaikaan se lähteminen vaikeutuu mitä vähemmän niitä lähtöjä on. Nytpä on sitten keskitytty tähän lähtemiseen, extempore kaupunkiin, kylän sekatavaraliikkeeseen, kaverin luo, mummolaan jne. Pikkupoika laulaa takapenkillä karvahattu päässään ja odottaa innolla mihin auton nokka tällä kertaa päätyy. 

Meillä nukutaan päivällä vielä (2-)3 kertaa, joten rajoittuneimpina hetkinäni laiskottaa siinä välissä rynnistää minnekään. Mutta ihan oikeasti, siinä välissä kerkeää vaikka ja mitä. Ja kun lähtee niin kummasti jaksaa päiväunien nukkujakin, huomaamatta ne kolmannet unet jää nukkumatta, eikä siitä meilläpäin onneksi seuraa katastrofia. 

Eli heitän rajoittuneisuuteni nyt pois ja jatkan samaan malliin. Vaikka, on kotonakin oikein hyvä olla! Mutta me keretään olla kotosalla ihan tarpeeksi :) tästä viikosta ei ohjelmaa puutu, luvassa ainakin pientä seuraa, ihan hyvin pikkiriikkistäkin!