olojuhlat

Tuli vaan mieleen, että kyllähän tämä kesä on meillä yhtä oloilua. Ja tuo otsikko viittaakin siis tähän kesään :) (Naantalissa ihan oikeasti vietetään joka kesä Olojuhlia, olenpa joskus ollut siellä mukanakin!)
Isännän loma on puolessa, viikon päästä jää "vasta" kesälomalle, eli sitten on 6vk isäkuukausi vietetty. Ja isäkuukausi on tehnyt tehtävänsä, pojasta on tullut myös isin poika. Vaikka onhan äiti edelleen tärkeä myös, ja onneksi <3 mutta ihanaa huomata, miten poika halaa isänsä jalkoja ja könyää syliin lukemaan traktorikirjaa, ja vaan isin kanssa onnistuu kaivurileikit. (äidille ei edes tarjoa kaivurihommia...) ja onpa käynyt niinkin, että vaan isi kelpasi viemään päikkäreille! Ihanan tervettä huokaa äiti täällä.
Meillä oli ekaa kertaa hoidossa myös pikkupojan pienemmät serkut, 3- ja 5-vuotiaat. Ja olivatpa reippaita! Hoitotädin huippuhetki oli kieltämättä, kun sai koko konkkaronkan unten maille. Sitähän sitä jännää, että miten se unentulon hetki vaikuttaa pieniin, iskeekö ikävä. Kolmevuotiaan viimeinen kysymys ennen unentuloa olikin: "Kuka ooooon Jani-setä?" (halusi vielä varmistaa, kenen luo mennä jos yöllä hätä tulee :D ) Äitiään 3-vuotias huuteli vasta vähän ennen vanhempien tuloa. Ja sekin huutelu meni näin: "äitiii, äitiii, en minä muuten huuda mutta kun tiedän että minun äiti tulee kohta!" <3
Ja meidän pikkumies 1-vuotta kasvoi silmissä tuon parin vuorokauden aikana, leikit muuttui ihan erilaisiksi! No, tunnustetaan, että oli minulla täällä lisäksi 9- ja 11-vuotiaat serkut apuna myös :)

Isännän isäkuukausi projekti on edennyt hyvälle mallille, ulkopuolelta ei olisi enää paljon tehtävää. Välillä on käynyt isänsä kaverina muurailemassa ja onhan me mökkeiltykin!
Näin, ihanaa oloilua täällä siis. Nautitaan elosta :)

loma

Tänään jäädään lomalle. Tai toisin muotoiltuna saadaan toinen aikuinen jakamaan hommia myös päiviksi. Tai sitten, että mies jää isäkuukaudelle ja rakentaa autotallin, maalaa talon toisen kerran, tekee vähän talon pohjaa omalle isälleen ja silleen. Mutta aikaa on onneksi myös kesäloman verran. Joten ei masennuta tekemisen paljoudesta vaan iloitaan siitä, että meillä on 10 viikkoa kesää! Pikku mies nauttii ainakin siitä, että isi on kotona. (no joo, on minustakin kiva, että isäntä on ainaskin kuuloetäisyyden päässä.) Voi lähteä mökille silloin kun huvittaa, valvoa illalla niin myöhään kuin valvotuttaa, eikä tarvitse miettiä, että aamulla on töihin taas kuuteen kammettava. Aamulla voi nukkua niin kauan kuin poikanenkin, tai herätä ennen poikaa ja nauttia rauhallisesta aamukahvi hetkestä isännän ja aamun lehden parissa. Jes, tätä riittää!

Mutta. Pikku mies on nyt äänestä päätellen keittiön pöydällä, joten tämä oli tässä.

vuosi

Pikku-mies on jo vuoden. Ajatella, vuosi sitten painoi 7kg vähemmän, ja oli ihan pieni nötterö. Oltiin vielä sairaalassakin, huomenna vasta kotiin päästiin, kun se lampun päällä köllöttely vähän pitkitti sairaala visiittiä.
Mutta sittenpä on saatu olla onneksi kotona! Ja onneksi melko tavalla terveenä. Jokunen flunssa-kuume, ja yksi yrjötauti. Rokotuksista kuumeet, mutta siinäpä se "tautisaldo" taitaa olla. Ei ainakaan ole muuta jäänyt mieleen!
Kyllähän vuoteen mahtuu vaikka ja mitä, huikea kehitystarinahan se on, ihmisen ensimmäinen elinvuosi. Ja jokaisella niin omanlainen!
Eilen kuuntelin ihmeissäni kun pieni poika sanoo tosissaan "ukki, -kki, ukki!" Siis lapsi tosiaan sanoo jo sanoja! Oltiin mummon ja ukin luona, ja ukki tuli lauluhommistaan kotiin, siinäpä pieni ukki-fani sitten toisteli tuota hienoa sanaa! "Äiti", "Iti"(=isi) ja toisinaan myös "auto" tulee tunnistettavasti. Ja se ihana "TOO" (=joo). Ja miten paljon voikaan noin pieni ymmärtää. Välillä tuntuu, että kaiken älyää... Meidän vauva, ei ole enää muuten vauva. Ihan pikku-poika, varsinkin kun pistää lippiksen päähän ja lenkkarit jalkaan. Ja vauva kävelee! Ainoa asia, mitä täällä tehdään varoen, onkin juuri kävely. Ihan kuin kävelisi heikoilla jäillä :) Kiipeillessä ei kyllä päätä huimaa...
Viikonloppuna juhlittiin pientä miestä, ja olihan hulinaa. Kaikki serkut kävi, tädit, enot ja setä. Ukit ja mummot. Ja extempore-vieraat vielä päälle :) Ja sankari nautti kavereista. Pienemmälle serkkutytölle koitti opastaa uunin käyttöä, ja isomman serkkutytön kanssa sitten törmäiltiin uudella mopolla ja taaperokärryillä. Ja isot serkkupojat kyyditti sankaria samaisissa kärryissä. Onhan ne <3
Eilenpä sitten sain ekat oikeat äitienpäiväkahvit, mies latasi kahvinkeittimen, ja pikku-mies nousi vetolaatikkoon, josta ylsi napsauttamaan keittimen päälle! Minun miehet.
Tämmöistä juhlahumua tänne. Nyt sitten arkeen, ja huomenna kuulemma on illalla jo runkotolpat pystyssä autotallissa, jos vain sää sallii.

Suuremmat ajatukset

Edellisen päivityksen lopussa mainitsin jotenkin näin, että "tämäkin asia on heitetty Suurempiin Käsiin".
Tuota on täällä pureskeltu nyt.
Se on jännä, että vaikka kuinka luottaa Taivaan Isän johdatukseen, niin kuitenkin sitä itsellä on se oma ihmismäinen käsitys siitä, miten asioiden PITÄISI mennä, siis MINUN mielestä. Tai ainakin minulla joka kerta käy näin... Käytetään nyt esimerkkinä tätä työasiaa. Tiesin, että oikeasti mahdollisuuteni molempiin paikkoihin on melkoisen pienet (koska tiesin, että sinne on minua pidemmälle koulutettu ja enemmän työkokemusta ko.tehtävistä omaavat hakijat). Ja sitten tiesin myös sen, että tottakai sinne kannattaa silti hakea, kun eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä! Jos jompi kumpi olisi minun paikka, niin jotenkinhan se järjestyisi. Eli sitten kuitenkin ihan pienesti toivoin, että jos ne kuitenkin ottaisi minut. (olisihan se helppoa, jos olisi työpaikka) Ja silti tiesin, että valinta tosiaan menee niin kuin pitää mennä, koskapa ei edes yksi hius tipu minun päästä, ilman että Taivaan Isä sitä tietäisi! (ja minulta lähtee hiuksia tosi paljon.)
No, summa summarum, jäin varasijalle. Tottakai ensin iski hirmuinen pettymys, vaikka juuri heidät valittiin, keille minunkin mielestä paikat kuului. Mutta silti. Pettymyksen jälkeen iski kapina, että mitä ihmeen johdatusta tämä nyt sitten on. Eihän tämä asia johdattautunut yhtään mihinkään!
Kunnes sitten aikani kapinoitua rauhoituin ja totesin, että eihän tässä ole mitään hätää. Taivaan Isällä totta tosiaan on suuremmat ajatukset kuin minulla. Sitten oivalsin (taas), että on oikeasti hurjan jännää kulkea Suurempia polkuja. Ne polut nimittäin vie usein ihan jonnekin muualle, minne itse kuvittelee niiden vievän.

Tuon oivalluksen jälkeen alkoi taas L.Heikkilän laulu soida mielessä ja tuli ihan hurjan kiitollinen mieli, ihan kaikesta.

"..Niin runsasta leipää syömme.
Niin raikkaat on lähteet maan.
On siunattu jälkiä työmme.
Paljosta hyvä on antaa.

Taas rauhassa uinumme yömme
loisteessa lyhtyjen taivasten.
Syysviimassa löylyä lyömme.
Helteellä järvi suo viileyden..."
(Lasse Heikkilä)

huokailuja

Täällä on viimeisen viikon ajan mietitty suuria asioita.
Nimittäin töihin lähtöä ja lapsen hoitoon laittamista. Voi apua. Miten tuon pienen äidin pojan raskii laittaa hoitoon. Raskíiko, ja tarvitseeko raskia?
Talvella tein päätöksen, että olen kotona ainakin vielä kesän, ja palaan töihin lähtö ajatukseen syksyn tullen. No, nyt tajusin, että kai niitä töitä pitäisi hakeakin, jos meinaa lähteä töihin. Tähän asti minut on lähes tulkoon haettu kotoa töihin, niin helpolla olen päässyt.
No, sitten juuri kun aloin tätä asiaa pyöritellä päässä tupsahtaa tulla hakuun paikka, ja toinenkin. Enkä edes tiedä kumpaako hommaa haluaisin tehdä mieluummin. Molemmat ihan hurjan mielenkiintoisia. Ja molemmat jo kesäkuun alusta alkaen. Voi elämä. En minä ajatellut lähteväni töihin vielä kesäkuun alusta. Silloinhan piti alkaa loma ja pienen pojan ensimmäinen kesä, kun osaa nauttia jo kesästä!
Mutta voinko olla itsekäs, ja ilmoittaa etten ole käytettävissä ennenkuin elokuun alusta. Hakijoita varmasti on pilvin pimein, ja varmasti minulle tulee pitkä miinus, jos en ole käytettävissä ennen elokuuta.
Niin. No onko sillä sitten merkitystä? Tottakai haluaisin töitä, ja olisin hurjan onnekas, jos pääsisin jompaan kumpaan hommaan! Mutta aikani päässä tätä pyöriteltyäni tulin siihen tulokseen, että en minä vaan ole vielä kesäkuun alusta valmis töihin. Olisi väärin laittaa, että voin tulla heti töihin, jos en oikeasti voi. Tai siis voisinhan minä, mutta henkisesti olisin vielä kotona. Totesin, että ihan oikeasti olen työnantajan käytettävissä vasta 1.8 alkaen, koska siihen asti olen pikku poikani käytettävissä. Tätä kesää en tule saamaan takaisin koskaan. Ja vaikka miesväki pärjäisikin täällä ihan hyvin keskenään, niin minä en pärjäisi siellä töissä.
Elokuun alusta olen sitten motivoitunut ja henkisestikin valmistautunut työelämään. Katsotaan sitten, missä sitä ollaan, vai ollaanko kotona.
Kyllähän sitä on haaveillut, että voisi olla kotona pitkään, hoitaa lasta kotona. Mutta monesti taloudelliset asiat vyöryvät haaveiden yli. En sano, että talouspuoli on ainut syy miksi töihin lähtöä mietin. Kyllä minä aika itsekkäästi mietin myös sitä, että tarvitsen työkokemusta, jos haaveilen joskus saavani vakituisen paikan. Ja tottakai siitä haaveilee, koska sittenhän olisi varsin huoletonta olla kotiäitinäkin! Töihin voisi palata sillon kun sille tuntuu, ei tarvitse hakea töitä, ja jännätä saako niitä, ja mistä saa.
Mutta, tämä asia on heitetty nyt Suurempiin Käsiin, ja huokaillaan ainoastaan Ylös päin! Kuten myös pikkumiehen hoitopaikka. Josta sitten lisää, kunhan asiat selkenee :)

neuvola

Ajelin yksikseni valtaväylää etelään päin tässä yksi päivä. Ja mistä kummasta se johtuu, että lähes tulkoon aina, kun ajan yksin etelään päin, tulee mieleeni työelämä, ja ne monet monet kerrat kun ajelin kotikäynneille. 

Hmh. Eli tuli vähän ikävä töihin. Ne kotikäynnit oli ehkä parasta työssä (äitiyspuolella siis). Kylläpä sitä jonkun kerran etsin aika tinkaan oikeaa taloa, ajelin metsäautotietä, kun minua neuvottiin ajamaan peltotietä, se tie kyllä alkuun oli peltotie, mutta yks kaks olin keskellä metsikköä ja tie loppui. Ja toisen kerran suurin piirtein tähän vuoden aikaan, ajelin hirmuisessa loskassa ja rukoilin, että pysyisin tiellä. Pois tullessa tiesin, että talossa josta lähdin oli traktrori, joten soitan sinne mukavalle isännälle että voisko tulla vetämään pois. Enkä todellakaan palomiehille kuten rakas pomoni ohjeisti. (Kun itse iso pomo nauroi koko kysymykselle, että mistä minä hinaajan soitan jos ajan ojaan, että onko kunnalla niinku joku vakio hinuri. Juu...)

Ja ne pienet tuhisijat joita siellä kotona pyöriteltiin ja ihmeteltiin. Miten sitä voikin muistaa niin elävästi ne pirtin pöydät joiden ääressä on synnytyskertomuksia käyty läpi ja ryystetty ehkä kahvia. Kellä oli vastavalmistunut talo, ja kellä hurjan iso leivinuuni. 

Eipä sillä, neuvolassa lasta käyttäessä tulee sitten se perusneuvola arki mieleen. Kummasti siihenkin hommaan saa perspektiiviä täältä kotirintamalta. Ja moninaisista keskusteluista ystävien ja tuttavien kanssa. Kuka kokee, että neuvolassa valitetaan aina ja miten sieltä saakaan erilaisia ohjeita. Niin... olisipa helppoa, kun olisi 0-6 vuotiaan lapsen opas, jossa olisi kaikki mahdolliset pulmat neuvottu, ja AINA löytyisi vastaus sieltä vanhempien kysymyksiin, MYÖS niihin puhelimessa esitettyihin kysymyksiin. Voi nimittäin olla vaikeaa arvioida tilannetta puhelimen välityksellä. Jos se on vaikeaa siinä vastaanotollakin... (niin ja voisi olla sitten toinen painos niille isommille lapsille)

Kaikkea sitä täällä kotiäitinä miettiikin... :)

Se on varma, että kun kesä ja hellepäivät tulee nuo kotikäynnit tulvahtavat mieleen taas! nimittäin oli yksi juhannusviikko kun kaikki heinäkuunkin vauvan päättivät syntyä (ainakin melkein ;) ja silloin, silloin ajelin kotikäyntejä, ja arvioin sitä, kenellä ilmanvaihto toimii ja kenellä ei :D  ja siellä neuvolassa kiipeiltiin varastossa ja etsittiin tuulettimia. 

Mutta ensikesänä me ollaan niin lomalla. Koko sakki 10viikkoa, jos nyt suunnitelmat toteutuvat!

nukkumisen opettelu jatkuu...

Täällä tervehdyttiin flunssasta ja riplasta ja reilu viikko sitten päätin, että opetellaanpas pojan kanssa pois siitä yötissuttelu tavasta. Tavaksi oli tullut herätä kolmen maissa yöllä vaatimaan palvelua. Ja laiskana sitten nukutin loppuyön pojan vieressä. Toisinaan nukuttiin ihan hyvin, mutta enimmäkseen minä aika pätkittäin, koska pieni nukkuja on melkoinen pyörijä ja potkija öisin...
Tavoitteeksi asetimme pärjätä sinne 5.30 saakka ilman tissuttelua. Tuo aika siksi, että arkena isäntä lähtee töihin silloin ja onhan se melkein jo aamu :) (viime aikoina se on osoittautunut ihan jo oikeaksikin aamuksi...)
Ensimmäinen yö oli, sanoisinko yllättävä. Vaille kolme alkoi kuulua huutelua, pikku mies seisoi sängyn laitaa vasten ja kyseli, eikö pääsisi viereen. Kun ei päässyt alkoi huuto. Yritin rauhoitella, laitoin tutin, pojan pitkälleen, silittelin ja pidin paikallaan. Poika rauhoittui tasan siksi aikaa, että sain itselleni peiton päälle. Sitten sama rumba uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Yritin pehmeämpää keinoa, kuin suoranaista huudatusta. Tätä kesti kaksi tuntia. Kyllä. Viimen lopuksi en enää laittanut poikaa pitkälleen, pistin ainoastaan tutin silloin vaille viisi, pikku reppana lysähti polvilleen sänkyynsä, huojui aikansa istuallaan, kuului kops (pää osui sängyn laitaan), ja sisupussi nyyskähti mahalleen nukkumaan. Heräsi sitten vaille kuusi, ja pääsi viereen varhaiselle aamupalalle.
Seuraavana yönä päätin, että parempi käyttää sitä keinoa mikä on jo aiemminkin koettu hyväksi. Eli jälleen suurinpiirtein samaan aikaan pikkumies nousi ylös, mutta tällä kertaa en laittanut pitkälleen, vaan annoin huutaa. Pari kertaa laitoin tutin suuhun protestoivalle pojalle. Puolen tunnin jälkeen tapahtui sama kun edellisenä yönä, poika huojui aikansa istuallaan ja rojahti sitten nukkumaan. Kolmantena yönä huutoa ehkä n.10 minuuttia, ja neljäntenä sitten enää hienovarainen kysymys, että eikö tosiaan ole kello kolmen palveluja... ja kun ei ollut, niin asettui takaisin pitkälleen nukkumaan :)
Uskollisesti ennen kuutta on kyllä sitten herännyt, ja päässyt viereen. Toisinaan jatkaa unta vielä n.6.45 saakka, mutta melko monena aamuna meillä on herätty kuudeltakin.
Viime yönä ei tarvinnut minkäänlaisia toimenpiteitä, pikku mies nukahti joskus kahdeksan jälkeen, ja seuraava inahdus olikin sitten puoli kuuden aikaan, kun mies lähti töihin. Jatkettiin vielä vaille 7 unta, pikkupoika kainalossa.
Ja pikkupoika on tänään 10kk. Mennä humputtelee kärrinsä kanssa hurjaa vauhtia, ja on osoittautunut melkoiseksi vesipedoksi :) On nimittäin viimeisen 4 vrk:n aikana käyty kahdesti kylpylässä, ja miehen kanssa kerran rinteessä! Ja jos joitakin vuorokausia lisätään, niin on käyty mökillä serkkujen luona, pitkillä aurinkoisilla lenkeillä ja ja ja, vaikka mitä kivaa (oltu mummolassa yötä esimerkiksi :) ihanpa oltiin viime viikko talvilomalla pikkupojan kanssa!