Suuremmat ajatukset

Edellisen päivityksen lopussa mainitsin jotenkin näin, että "tämäkin asia on heitetty Suurempiin Käsiin".
Tuota on täällä pureskeltu nyt.
Se on jännä, että vaikka kuinka luottaa Taivaan Isän johdatukseen, niin kuitenkin sitä itsellä on se oma ihmismäinen käsitys siitä, miten asioiden PITÄISI mennä, siis MINUN mielestä. Tai ainakin minulla joka kerta käy näin... Käytetään nyt esimerkkinä tätä työasiaa. Tiesin, että oikeasti mahdollisuuteni molempiin paikkoihin on melkoisen pienet (koska tiesin, että sinne on minua pidemmälle koulutettu ja enemmän työkokemusta ko.tehtävistä omaavat hakijat). Ja sitten tiesin myös sen, että tottakai sinne kannattaa silti hakea, kun eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä! Jos jompi kumpi olisi minun paikka, niin jotenkinhan se järjestyisi. Eli sitten kuitenkin ihan pienesti toivoin, että jos ne kuitenkin ottaisi minut. (olisihan se helppoa, jos olisi työpaikka) Ja silti tiesin, että valinta tosiaan menee niin kuin pitää mennä, koskapa ei edes yksi hius tipu minun päästä, ilman että Taivaan Isä sitä tietäisi! (ja minulta lähtee hiuksia tosi paljon.)
No, summa summarum, jäin varasijalle. Tottakai ensin iski hirmuinen pettymys, vaikka juuri heidät valittiin, keille minunkin mielestä paikat kuului. Mutta silti. Pettymyksen jälkeen iski kapina, että mitä ihmeen johdatusta tämä nyt sitten on. Eihän tämä asia johdattautunut yhtään mihinkään!
Kunnes sitten aikani kapinoitua rauhoituin ja totesin, että eihän tässä ole mitään hätää. Taivaan Isällä totta tosiaan on suuremmat ajatukset kuin minulla. Sitten oivalsin (taas), että on oikeasti hurjan jännää kulkea Suurempia polkuja. Ne polut nimittäin vie usein ihan jonnekin muualle, minne itse kuvittelee niiden vievän.

Tuon oivalluksen jälkeen alkoi taas L.Heikkilän laulu soida mielessä ja tuli ihan hurjan kiitollinen mieli, ihan kaikesta.

"..Niin runsasta leipää syömme.
Niin raikkaat on lähteet maan.
On siunattu jälkiä työmme.
Paljosta hyvä on antaa.

Taas rauhassa uinumme yömme
loisteessa lyhtyjen taivasten.
Syysviimassa löylyä lyömme.
Helteellä järvi suo viileyden..."
(Lasse Heikkilä)