En enää muistanutkaan, mille se tuntuu kun soitellaan töihin. Kyllä, TÖIHIN.
Ennen kotiäidin uraa olin kuitenkin reilun vuoden työllistettynä, joten sinä aikana ei kyselty juuri, koska ne jotka olisivat kyselleet, tiesivät minun olevan työllistetty. Ja hieman sitä ennen sattui semmoinen hauska väärin käsitys, että minun luultiin olevan töissä viereisessä kaupungissa, joten ei sitten siksi kyselty. (siellä on kyllä töissä toinen aivan saman niminen henkilö, meidät on sotkettu erinäisissä asiayhteyksissä, sama ammatti sotkee hyvin...) Opiskeluaikana nimittäin viikonlopun tai lomakauden lähestyessä puhelin soi melko tiuhaan... (opiskele sairaanhoitajaksi, et ole työtön.)
No joo, mutta nyt olen saanut jo tasan 2 puhelua, ja sitten näitä erinäisiä kyselyitä ja vinkkailuja ja pitkiä katseita neuvolan vastaanottohuoneen oven raosta. Mutta en vaan ole vielä lupautunut töihin.
Paljon olen puntaroinut ja miettinyt menetänkö mahdollisuuteni, jos joskus pääsisin ihan vakivirkaa hakemaan taas... kyllähän niistä pienemmistä pätkistä vaan sitä kokemusta kertyisi, nimittäin työkokemusta.
Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, että pikku mies kartuttaa kokemustani parhaiten. Kukaan ei sitä työhaastattelussa kysy, eikä se näy missään todistuksessa, mutta omassa mielessä ja sydämessä tiedän, että äidin pitää vielä olla kotona. Vaikkakin myönnetään, että ukkovarvas vähän vipattaisi sinne työn pariin. Onneksi toinen puolisko tukee kotiäitiuraani, asia on harvinaisen selvä kommentilla "katsotaan niitä töitä sitten syksyllä". (toisessa asiayhteydessä kyllä on mainittu, että jos miehellä "loman" tarve yllättää, ei ole mahdotonta, että se kotona oleva olisi isi. huomaa tuo loma heittomerkeissä...)
Kivallehan se tuntuu, että töissä muistavat vielä. Ja pitävät työtuolia lämpimänä. Toivon kyllä vilpittömästi, että sinne joku sijainen löytyisi, silläkin uhalla, että hän saa sitä oikeaa työkokemusta ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti