ruumillista rasitusta

Olen päässyt kiinni rakkaan ja rankan harrastuksen pariin jälleen. Ilmat ovat olleet suotuisia HIIHDOLLE. Hiihto jakaa mielipiteitä, siitä joko tykätään tai sitten inhotaan. Näin ainakin oli kouluaikana. Minua siinä on aina sen rasittavuus kiehtonut.
Parasta hiihdossa, kuten lenkkeilyssäkin on personal trainerini -MIES. Syksyllä pyysin miestä mukaan lenkille, koska kaksin se on paljon kivempaa. Ja monesti mies lähtikin, ja joo, lenkin jälkeen vannoin, että ensi kerran menen kyllä yksin... Koskapa lenkin jälkeen oloni oli jokseenkin kaikkensa antanut. Vaikka mies työnsi vaunuja, oli vauhti minulle ilman niitä vaunuja melko vauhdikas ja olihan ne lenkit vähän pidempiä, mitä yksin tuli tehtyä. 
Mutta. Nyt siis on tullut lunta ja Haminamäki kutsui suksille. Viime talvena kyydissä oli vatsansisäinen asukas, joten pysyin aika tasaisella maalla suksineni, pieniä mäkiä piti kavuta, että sai hommaan mielekkyyttä.
Nyt sitten on kivuttu Manin nousu, ja Matiskin nousu. Eilen huokailin viimeisen pitkän nousun alla, että tästä jos selviän hengissä niin hyvä on. (nimittäin oli aika hapokasta, hiihtohauis on surkastunut lumettomana aikana.) Nyt personal trainerini yllätti, ja totesi ettei tämä ole OLLENKAAN pitkä nousu. Hassua, lähdin sisuuntuneena nousemaan (en siis pitänyt kommenttia ollenkaan kuntoani vähättelevänä, mitä se ei ollutkaan) ja mieleeni tuli synnytys. Siinäpä sitten pohdin miksi tuosta miehen kommentista tuli niin elävästi se toukokuinen aamu mieleeni. Siinä tsemppauksessa oli jotakin samaa. Tiesin, että se on ihan totta. Nousu ei ole oikeasti pitkä, ja kyllä, selviän siitä hengissä. (kuten selvisin myös synnytyksestä, ja sekään ei kestänyt enää kauan siitä, kun mies sanoi, että ei tämä enää kauan kestä.) Taito on tsempata vaimoa ruumillisessa rasituksessa. Hiihtämisessä se ylämäen nouseminen on aivan eri juttu kuin lenkillä. Lenkillä mies tietää, että minua kärsii vähän lietsoa kovempaan vauhtiin, siinä jaksaa. Mutta hiihtolenkillä ei kannata yllyttää, koskapa hyytyminen voi olla kohtalokas, ja niinpä sanat on valittava hieman eritavalla.
Mutta hei, se nousu oli tottavie lyhempi kuin muistelin! 
No, sitä ruumillista rasitusta täällä harrastaa myös nuorempi isäntä. Välillä kokeillaan, josko mahaltaan jaksaisi vetää itsensä pystyyn. Toisinaan muistetaan nousta polvilleen, ja sitten otsa punaisena puhistaan ja vedetään niin vimmatusti kroppaa pystyyn ja sitten virnuillaan voiton riemuisena, kun pystyyn vaan päästiin. Ja kohta kokeillaan heittää kädet irti ja vähän huojutaan, ja kops .(jos äidin tai isän syöksy ei joutunut pehmentämään kupsahdusta...)
Ettäpä näin tänä perjantaina.
Mutta niin, vitoselle en ehkä yksin vielä ensi kerralla uskalla lähteä, onneksi mies tykkää hiihtää myös!